Pukkipalon reitti: Liukastelua 150-vuotiaassa metsässä

Tässä blogissa myös retkeily lasketaan matkailuksi, ja siksi ensimmäisessä postauksessa suunnataankin Kurjenrahkan kansallispuistoon.

Koska Varsinais-Suomen talvi tunnetusti on mitä on, kaikki paikat metsistä katuihin ovat olleet jo viikkokausien ajan yhtä luistinrataa. Koiran kanssa ulkoilu on ollut lähes mahdotonta, sillä kaikkialla on ollut vaikeuksia pysyä pystyssä. Pidemmät ulkoilut ovat siis jääneet vähiin ja minua on jo pitkään houkutellut päästä tekemään pidempi retki jossakin.

Viikolla päätin, että lauantaina lähden jonnekin - ihan sama kuinka liukasta olisi. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut miettiä vielä vähän tarkemmin.

Valitsin reitikseni Pukkipalon reitin, joka kuuluu Kuhankuonon retkeilyreitistöön. Kuhankuonon retkeilyreitistön verkkosivuilla Pukkipalon reitin kerrotaan olevan 9 kilometriä pitkä ja että siihen kannattaa varata aikaa 3,5 tuntia. Reittiä kuvaillaan yhdeksi Kuhankuonon suosituimmaksi osuudeksi, sillä lounaisen Suomen hienoin vanhan metsän kohde, Pukkipalon aarnialue, osuu tämän reitin varrelle.

Pukkipalon reitille voi lähteä kahdesta pisteestä: Rantapihalta tai Pukkipalon parkkipaikalta. Pukkipalon reitti on mahdollista jakaa kahdeksi erilliseksi ympyräreitiksi ja Pukkipalon parkkipaikka osuu niiden risteämiskohtaan. Tuolta parkkipaikalta on siis mahdollista kulkea vain toinen puolisko Pukkipalon reitistä.

Itse aloitin matkani Rantapihalta. Noin ensimmäisen kymmenen metrin jälkeen olin varma, että joutuisin kääntymään takaisin. Metsässä kulkeva polku oli aivan peilijäässä. Jouduin tarraamaan puihin, jotta pystyin etenemään loivasti alaspäin viettävää polkua pitkin. Koirallakin oli vaikeuksia pysyä pystyssä.

Jatkoimme sitkeästi eteenpäin, sillä eihän tänne asti voinut turhaa tulla. Ja täytyy sanoa, että alkumatka taisi olla se pahin osuus, tai sitten vain opimme kumpainenkin kävelemään polun vieressä, ei polulla.


Paikoitellen metsässä oli vielä yllättävän paljon lunta. Onneksi, sillä nämä kohdat helpottivat kulkua huomattavasti.


Pukkipalon reitti kulkee oikeastaan koko matkan metsässä. Reitin alussa metsä oli omaan silmääni hyvin tavallisen näköistä, eikä aiheuttanut erityisiä tunteita suuntaan jos toiseenkaan. Polulla liukastelulla saattoi toki olla osuutta asiaan, sillä maisemien katselu jäi hieman vähäiseksi, kun piti tuijottaa lähinnä omia jalkojaan.


Reitillä oli jonkin verran pitkospuita ja ne olivat paikoin huonossa kunnossa. Kuten polutkin, myös pitkospuut olivat monissa kohdissa hyvin jäisiä ja varsinkin alla olevassa kuvassa näkyvä ojan ylitys aiheutti hieman jännitystä. Selvisimme kuitenkin kastumatta.





Välillä polku pujahti metsästä suon laitaan. 

Matkaseuralainen haistoi suolla jotain kiinnostavaa.


Pukkipalon aarnimetsäalue sijoittuu suunnilleen reitin puoliväliin, kun matkan aloittaa Rantapihalta. Reitillä olevassa kyltissä kerrotaan, että metsä on viimeisiä jäänteitä alueella 1800-luvulla kasvaneista aarnimetsistä. Puusto on paikoitellen yli 150-vuotiasta. Metsä ei taulun mukaan ole kuitenkaan täysin luonnontilainen, sillä vuosisadan vaihteessa alueelta on poistettu harsintahakkuissa järeää männikköä. Alue on ollut aarnialueena vuodesta 1958 lähtien ja siitä asti vain retkeilijät ovat kajonneet alueen metsän puustoon.

Millainen aarnialue sitten oli? Olihan metsä hienoa ja selvästi vanhaa, mutta en silti kuvailisi sitä kovin poikkeuksellisen näköiseksi. Ihan kaunista metsässä kuitenkin oli: paksu sammal peitti maata ja puiden oksilla oli hirmuiset määrät naavaa.




Loppumatkasta reitti kulki hakkuuaukean laidalla. Maisema ei ollut erityisen kaunis, mutta helmikuisesta auringosta ei voinut olla nauttimatta. 



Minä ja koira saimme liukastellenkin kulumaan Pukkipalon reittiin vain 2 tuntia ja 50 minuuttia. Aika sisälsi valokuvaustauot, mutta eväät söimme vasta autolla. Sports tracker näytti kuljetuksi matkaksi 9,6 kilometriä.


Kuhankuonon retkeilyreitistön verkkosivuilla reittiä kuvaillaan keskivaativaksi, mutta minä sanoisin sen olevan normaaliolosuhteissa helppokulkuinen. Suuria nousuja ei ole, ainoastaan muutama pieni kalliolle kiipeäminen mahtui matkan varrelle. Suurin osa matkasta kuljetaan helppokulkuisia metsäpolkuja pitkin, pitkospuita on jonkin verran ja joitakin osuuksia talsitaan metsätietä pitkin.  

Omaksi suosikikseni Pukkipalon reitti ei noussut, mutta ei se huonokaan ole. Auringonpaiste lämmitti jo mukavasti, ja on aina mukava nähdä uusia maisemia kohtalaisen lähellä kotia. Voi olla, että reitille täytyy antaa vielä toinen mahdollisuus kesäaikana, jolloin metsä on varmasti ihan eri näköinen.

Jaa:

0 kommenttia